Sommitellen maisemallisuutta lähikuviin

Jukka Palm

Keltajäkälää rantakalliolla. Jäkälät ovat tyypillisiä lähikuvauskohteita ja usein ne esitetään kaksiulotteisina pintoina. Laajempi kasvusto voi kuitenkin olla yhtä lailla kuvan pääkohde ja silloin maisemallisuus on kuvalle eduksi. Välittömän kasvuympäristön, kallion, lisäksi kuvassa on myös merta ja saaristoa. Se tuo kuvaan syvyyttä ja kertoo enemmän kuvauskohteesta kuin tiukemmin rajattu otos tekisi.
Lähikuvissa usein keskitytään pääkohteeseen. Sillä pyritään täyttämään kuva-ala ja yhdessä neutraalin taustan kanssa pääkohde korostuu entisestään. Tällaisilla kuvilla on toki paikkansa, mutta lähikuva voi olla maisemallinenkin. Maiseman mukaan tuominen kuvaan, vaikkapa vain vihjeenä, tuo usein otokseen lisää mielenkiintoa. Jos kuvaa paljon samaa aihepiiriä, tuovat maisemalliset kuvat monipuolisuutta aiheeseen.

Maisemallinen lähikuva voi olla perinteinen lajikuva, jossa näkyy tunnistettavasti myös kyseisen lajin tyypillinen elinympäristö. Tällöin maisemallisuuden päätehtävänä on tuoda lisäinformaatiota Tällainen kuva on usein otettu laajakulmalla tai normaaliobjektiivilla. Pokkari ja kännykkä ovat myös omiaan tämäntyyppisten kuvien ottamiseen, sillä ne tarkentavat lähelle ja syväterävyysalue on laaja.

Maisemallisuus voi olla myös viitteellisempää, jopa abstraktia. Taustalla oleva maisema voi olla epäterävä tai jopa täysin pehmeä. Silloin sen tehtävänä on luoda tunnelmaa, vihjata tai toimia visuaalisena efektinä. Makro-objektiivi tai zoom-objektiivi (70-200 mm tai 100-300 mm) ovat omiaan taustan häivyttämisessä tai pehmentämisessä. Lähikuvauskohteet ovat usein maanrajassa, joten sopivia kuvaussektoreita ei yleensä ole liiaksi asti. Siksi zoomit ovat monipuolisempia työkaluja kuin kiinteäpolttoväliset objektiivit. Käyttämällä suurta aukkoa saadaan syväterävyysaluetta kavennettua, jolloin taustan yksityiskohdat pehmentyvät ja pääkohde korostuu.

Maisema tuo kuvaan lisäelementtejä, jolloin kuvaaja joutuu ratkaisemaan miten ne sijoittaa kuva-alalle. Väljempi rajaus yksinään ei yleensä tuo toivottua tulosta, vaan pääkohde helposti hukkuu maisemaan. Oli kyse kummasta tahansa edellä mainitusta lähestymistavasta, maisemallisuudessa on kyse tilan ja syvyyden tunnusta kuvassa. Muistamalla muutaman sommitteluniksin saa maisemallisen lähikuvan melkeinpä tilanteesta kuin tilanteesta

Tiukka rajaus kelopuun rungolla paistattelevasta punasyyskorennosta tekee näkymästä kaksiulotteisen ja mielenkiinnottoman.
Jo vihjeenomainen taka-alan mukaan otto tuo kuvaan lisää mielenkiintoa. Kelon taustalla oleva vesakko muuttuu “metsäksi” ja korennon punaisuus toistuu taka-alan ruskalehtien punerruksessa.

Etuala ja taka-ala

Kun etualan pääkohde ja taka-alan ympäristö erottuvat selkeästi toisistaan ovat ne tasapainossa ja niiden välille syntyy jännite. Kolmasosasääntöä mukaillen kannattaa pääkohde usein sijoittaa kuva-alalla jommalle kummalle puolelle, noin kolmasosan verran kuva-alan leveydestä. Jos pääkohde on keskellä kuvaa, se on usein myös taustalla olevan maiseman “tiellä”, eikä haluttua syvyysvaikutelmaa synnykään. Pystykuvassa pääkohteen keskelle sijoittaminen toimii paremmin.

Usein syvyysvaikutelmaa kuvassa tehostaa, jos katse kulkee syvemmälle kuvaan diagonaalien linjojen, nurkasta nurkkaan kulkevien lävistäjien, suuntaisesti. Katse seuraa herkästi toistensa kanssa linjassa olevia asioita, varsinkin jos ne ovat samanmuotoisia tai -värisiä.

Kuvakulma – lähelle kohdetta ja alas

Usein erilaisen kuvakulman saa pelkästään sillä, että menee tarpeeksi lähelle kohdetta. Eli vielä hieman lähemmäksi, kuin mitä alun perin aikoi. Maan tasalta tai alaviistosta kuvatessa lähikuviin tulee lisäpotkua ja taustaakin saadaan aivan eri tavalla mukaan. Yläviistosta kuvaaminen latistaa pääkohdetta ja pahimmillaan tausta “nielaisee” sen sisäänsä.

Rajauksella viimeistely

Rajauksella viimeistellään kuva-ala siten että sen reunoille ei jää häiritseviä elementtejä, jotka vetävät katsetta puoleensa. Puhki palanut korsi kuvan reunassa vetää huomion heti itseensä, vaikka kuva olisi kuinka mallikkaasti sommiteltu muuten. Pienen siivun höylääminen kuvan reunasta tekee siitä tällöin rauhallisemman. Katse pyrkii karkaamaan kuva-alan ulkopuolelle myös esimerkiksi oksaa tai jotakin rajauksen katkaisemaan yksityiskohtaa pitkin. Nämä ovat siitä kiusallisia, ettei niitä usein nopealla vilkaisulla huomaa takanäytöltä, vaan vasta kotona kun kuvat on ladattu koneelle. Kannattaakin kiiruhtaa hitaasti ja seurata mitä kortille tarttuu kuvaamisen edetessä.

Lopuksi

Joskus voi tuntua, että sääntöjä tai muistettavia asioita on liikaa, mutta oikeastaan maisemallisten lähikuvien kanssa riittää kuin muistaa yhden. Tärkeimpänä ohjenuorana on mennä vielä lähemmäs ja vielä alemmas. Tällöin avautuvat maisemalliset kuvakulmat kuin itsestään ja loputkin asiat tulevat sen jälkeen kyllä mieleen. Ja jos perinteiset lähikuvat on jo otettu, todennäköisesti ollaan hyvillä holleilla jo valmiiksi.

Tiukasti suomumustesienten lakkeihin rajatussa kuvassa korostuu sienen erikoinen lisääntymistapa, lakkien sulaminen mustemaiseksi itiömassaksi.
Väljemmässä rajauksessa puolestaan nähdään myös kasvuympäristö, mistä lisäksi voi päätellä minkä kokoisista sienistä on kyse. Kolmasosasäännön mukailu luo tasapainoa pääkohteen ja taustan välille. Vuodenajasta kertovat maahan varisseet lehdet.
Ensimmäisessä kuvassa syvyyttä tuo kärpässienten sijoittaminen diagonaaliin linjaan. Kuva on kuitenkin tiukasti rajattu, eikä kuva kerro juurikaan ympäristöstä laajemmin.
Toisessa otoksessa metsä on otettu mukaan kuvaan. Pokkarin tai kännykän etuna on se, että niissä yhdistyy laajakulmaisuus ja mahdollisuus tarkentaa hyvin lähelle. Pienikokoinen kuvausväline on myös helppo viedä melkein kiinni kuvauskohteeseen. Kokeellisia kuvakulmiakin on näin helppo testailla. Tässä pokkari on viety lähelle etualan sientä ja näin sienen koko ylikorostuu. Taka-alalle mukaan rajattu metsä tuo kuvaan syvyyttä, samoin pienemmät sienet, jotka ohjaavat katsetta kohti taustaa.