Kuvausmatkat alkoivat pikkuhiljaa pidentyä mm. Kuusamoon, Lappiin ja Saimaalle. Ne avarsivat Suomi näkemystäni, ja joka vuosi toi mukaan aina uusia kohteita esim. kansallispuistoista. On ollut antoisaa retkeillä omilla ehdoillaan ja nähdä, miten upea ja monipuolinen maa meillä on. Siinä riittää katsottavaa koko eliniäksi. Metsätyönjohtajan hommissa 80-luvulla olin usein käynyt itärajan rajalinjalla asti, mistä ei sitten ollut lupa astua enää metriäkään idemmäs. Käsitykset ”tuonpuoleisesta” olivat silloin epämääräisiä ja usein poliittisestikkin värittyneitä. Mystinen raja avautui 90- luvun alussa, ja kun oli mahdollisuus omin silmin päästä näkemään, niin käytin tilaisuuden hyväksi.Vienan-Karjalan kuvausretkillä tuntui kuin olisi Pelle-Pelottoman aikakoneella siirtynyt viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin menneeseen maailmaan. Ihmisten selviytymisen taito lähes luontaistaloudessa elävissä erämaakylissä oli hämmästyttävää ja mielenkiintoista. Aitous, alkukantaisuus ja ihmisten vieraanvaraisuus oli joskus niin pysäyttävää, että suorastaan hävetti tulla takaisin rajan yli tänne rikkaaseen maailmaan. Iltahetken hämärässä vanhan jyskyjärveläis ukon puheessa soi vielä kalevalainen nuotti – kuin runonlaulukin ammoin. Niin lähellä olivat menneet ajat, ja kuitenkin niin kaukana. Luulenpa että niitä fiiliksiä ei enää nykyisenä turismin aikana voi löytää. Pärekorin tilalle on tullut muovisankko.

Rajanveto luonnonmaiseman ja kulttuurimaiseman välille on lähes mahdotonta, joten en ole tehnyt siitä ongelmaa. Minulle kelpaa kummatkin. Jonkunverran kuvaan myös kaupunkinäkymiä, vaikkakin paremmin viihdyn kameroineni maalaismaisemissa tai luonnon helmassa. Viimeisen vuoden aikana olen kuvannut myös liikkuvaa kuvaa. Joissakin asioissa liike on mielenkiintoinen lisä tai elementti, jolla maisemakerrontaa voi rikastuttaa. Haaveena taustalla on tietysti valmiiden ohjelmien teko, kuin paluu multivisioaikaan, mutta nyt digitaalisessa muodossa.