Lyökää te saatanat puukoolla, jos teirän teköö mieli. Minä vaan ringissä ritkuttelen, vaikka oon näin musta ja pieni.
Onkos teis poijat miehen vastusta, uskallan minä kysyä. Kun on helapää tupehna ja pannunvarsi povehna, niin paikalla meinaan pysyä.
Suomen luonnonvalokuvaajien senioreilla eli Kääkillä oli tämän vuosituhannen alkuvuosina tapana tehdä retkiä Suomen lähiseuduille, kuten Viroon, Laatokalle tai Vienan Karjalaan. Toukokuussa 2001 kiertelimme Etelä-Viroa, ja matkan yhteydessä saimme viettää Hannu Hautalan 60-vuotispäiviä Kopran tilalla. Tunnelma oli mukava niin kuin hyvien ystävien seurassa vain voi olla: maljoja nostettiin ja puheita pidettiin. Vielä tuoreessa muistissa olevat, niin sanotun digisodan tiimellyksissä esille tulleet kärjekkäät lausahdukset ja jopa mauttomat ylilyönnit nousivat esille monissa puheenvuoroissa. Paavo Rönkkö sanoi viisaasti, että jos kritiikin kohteiksi joutuneita Hannun kuvia kutsuttaisiin teoksiksi eikä vain nähtäisi niitä perinteisinä dokumentaarisina luontokuvina, yhteisymmärrystä olisi löytynyt paremmin.
Tieto Hannu Hautalan poismenosta 20.7.2023 palautti heti mieleeni yllä olevat eteläpohjalaisen kansanlaulun uhmakkaat ja päättäväiset sanat sekä nuo Hannun 60-vuotisjuhlat. Juhlahumun keskellä päätin kajauttaa ilmoille tuon laulun, koska se mielestäni oli niin Hannun oloinen – vaikka hän ei suinkaan ollut sen enempää musta kuin pieni. Hannu on kaikissa vaiheissa aina jaksanut ritkutella ringissä mukana ja jämäkästi pysyä paikallaan eli kulkea valitsemaansa tietä. Ehkä vahvimmin tätä ehdottomuutta kuvaa Hannun ratkaisu olla koskaan siirtymättä filmiajasta digiaikaan. Ikuiseksi spekulaation kohteeksi jää se, mihin kaikkeen Hannu olisi vielä luontokuvaajana yltänyt, jos hän olisi nykyaikaistanut kamerakalustonsa. Mutta hän oli tehnyt ratkaisunsa, jonka muut kuvaajat ovat hyväksyneet yksilön itsenäisenä päätöksenä.
Hannu itse kertoi joskus, ettei ole tullut sinuiksi tietokoneitten kanssa, ja kenties syynä päätökseen pysyä erossa digitalisaatiosta oli myös se, että siinä maailmassa käyttökieli on englanti.
Toisaalta Hannu oli laajasti verkostoitunut, mikä merkitsi sitä, että hän sai aina apua eri asioita hallitsevilta tahoilta, eikä suinkaan vähiten kielitaitoiselta puolisoltaan Irmalta.
Hannu oli valtavan innostunut luonnosta ja sen kuvaamisesta. Hän jakoi auliisti tietoja ja neuvoja muille kuvaajille ja iloitsi heidän menestyksestään. Ilman Hannun opastusta tuskin olisin koskaan nähnyt sinipyrstöä, pikkusirkkua tai pohjantikan pesää. Käymättä olisivat jääneet niin Oulangan kanjoni kuin Riisitunturi. Hannulla oli laaja sydän, hän osasi kiittää kun siihen oli aihetta mutta myös tuoda esille harminsa, kun harmitti. Muistan, kuinka liikuttuneena Hannu moneen otteeseen tuli kiittämään esittämästäni kansanlaulurenkutuksesta – vaikka Hannu ei ollut musiikkimiehiä, laulun sanat selvästi osuivat kohdalleen.
Lepää rauhassa Hannu ja kiitos kaikesta, mitä olet luonnon ja sen kuvaamisen puolesta tehnyt.
Arno Rautavaara