Kesän unohtamat sävyt

Markku Saiha

Lokakuun lunta kotirannassa. Aurinko on laskenut jo aikaa sitten ja kuu nousee naapurisaaren takaa. Kennoissa riittää herkkyyttä ja optiikoissa valovoimaa kuvata käytännössä niin hämärässä kuin värejä erottaa. Käsivarallakin.

Kesän heleiden valojen ja värien runsauden jälkeen koittaa monen mielestä harmaa syksy. Valokuvaajan silmin värien kyllästämä kesä on muuttunut harmaammaksi, tuulisemmaksi, sateiseksi, mutta nyt löydämme sävyjä jotka kesä unohti.

Päivän lyheneminen tarkoittaa myöhäisempiä aamuvaloja ja aikaisempia iltaruskoja, mikä tekee myös kuvausretkistä usein lyhyempiä kuin aktiiviseen kevät- ja kesäaikaan. Lyhyen päivän aikana jaksaa kuitenkin tarkkailla valojen vaihteluita ja tuumia haluttua lopputulosta kun ärsykkeet ovat hienovaraisia. Syksyn maisemat eivät kaadu päälle vaan tuoksuvat.

Liikkeellä siis kannattaa olla ja kevyt, hyvin kosteutta sietävä varustus mukana. Itse kuvaan suurimmaksi osaksi lievällä laajakulmalla jossa on valovoimaa riittävästi keräämään harmaimmankin aamun valonsäteet. Retkieväiden merkitys myös korostuu mitä kylmempi ja kosteampi maailma ympärillä on. Repun sisältöä miettiessäni kallistun aina kunnon termospulloon kuin pitkään objektiiviin enkä ole edelleenkään katunut.

 

Hyvin varustautunut vanhempi luontohimmentäjäkin pärjää kylmässä ja kosteassa loppusyksyn säässä ja kun kamera on suojassa, toimii se kuvaajaakin paremmin.

Niukassa valossa värit korostuvat. Värejä ei ole niin paljon kuin kesällä mutta sävyjä senkin edestä. Rantakivet, kalliot, viimeiset lehdet puissa ja pilviverhon takaa paljastuva vanha taivas tuoksuvat syksyltä ja muovaavat tutustakin maisemasta omanlaisensa tuntemuksen. Tämä kokemus tallennetaan sitten kameralla näkyvään muotoon. Kulunut vertaus on tässä paikallaan: vähemmän on enemmän.

Harmauden ja hiljaisuuden jälkeen myös sään muutokset tuntuvat. Tuulenvireestä tulee myrsky, sadekuurosta päivien lotina ja kun kylmäpurkaus yllättää meidät joka syksy, muuttuvat polkumme jäisiksi, lumisiksi, graafisiksi. Poikkeavissa olosuhteissa syntyy poikkeuksellisia kuvia ja näitä tilaisuuksia tarjoaa jokainen syksy.

Tuttu retkikohde on erinäköinen kun sinne suuntaa matkansa syysiltana kun sade on tauonnut ja vanha taivas pilkottaa pilvien raosta.
Myrskyjä on joka syksy mutta kuvia syntyy harvemmin. Olosuhteet ovat hankalat mutta nykykalustolle eivät mitenkään mahdottomat. Auto on hyvä kuvaussuoja ja paikkoja kyllä löytyy missä kuvaaminen on turvallisesti mahdollista.

Silmillä on syksyisin enemmän töitä kuin kameralla ja parhaiten kiinnostavat visiot pystyy tallentamaan kun tietää mitä kamera näkee. Kuvakulma on kullekin kenno / polttoväliyhdistelmälle vakio, ja pienellä kylmäharjoittelulla oppii nopeasti hahmottamaan, mikä osa maisemasta tallentuu kennolle. Valon luonne, onko se jyrkkä vai tasaisen harmaa, vaikuttavat säätöratkaisuihin tietokoneen ruudulla ja vahva mielikuva lopputuloksen sävymaailmasta opastaa työkalujen valinnoissa.

Meri on rauhoittunut hetkeksi ja paljastaa värejä ja sävyjä joita kesällä ei löydä.

Liikkeelle siis, pihaan, puistoon, metsään ja rannalle. Tuulella ja tuiskulla, sadetta kammoamatta ja auringosta nauttien. Kevyt välineistö mukaan reppuun mikä kestää kuvaajan lailla kaiken mitä tuleman pitää. Pari pyyhettä kuivausavuksi, vara-akku, kortteja, ja sitten tärkein eli maistuvat eväät. Proscuitton tai kraavin laadusta ei ole syytä tinkiä koska kuluna ne ovat murto-osa kameraan verrattuna. Mikään ei kuitenkaan ole hyödyttömämpi luontokappale kuin märkä, paleleva kuvaaja eli sen mukaisesti on syytä varustaa myös itsensä ja seuransa.

Aivan tyyni aamu ja laiturinäkymä on jälleen uusi.
Vesi, puiden lehdet, syvät varjot ja kirkkaat valot. Siinä elementtejä joita riittää missä ja milloin vain syksyllä kuvaaja kulkeekin.